Aloitteet vesijohtojärjestelmän rakentamiseksi alkoivat 1860-luvun lopulla ja vuonna 1866 insinööri Endre Lekve laati senaatin valtuuttamana suunnitelman veden puhdistamisesta ja johdattamisesta kaupunkiin.
Lähes täydellinen sijainti
Matka vedenpuhdistuslaitokselta kaupunkiin piti olla mahdollisimman lyhyt, koska veden siirto kaupunkiin rakennettavaan vesisäiliöön tapahtuisi pumppaamalla putkia pitkin. Jostain piti myös saada pumpuille käyttövoimaa, ja pumppuaseman läheisyydessä oli oltava tilaa selkeytysaltaalle ja tarvittaville suodatinlaitteille.
Koska Helsingin lähellä ei sijainnut sopivia pohjavesivarantoja, Vantaanjoen läheisyys ja sen jokiveden suodatuksesta saadut hyvät testitulokset puolsivat vedenpuhdistamon sijoittamista Vantaanjoen varteen. Lekve ehdottikin vedenpuhdistuslaitoksen rakentamista Vanhankaupungin kohdalle kahden jokihaaran väliin, noin kuuden kilometrin päähän kaupungista.
Lekve ratkaisi ehdotuksessaan myös pumppujen käyttövoiman: se saataisiin Vanhankaupungin vesiputouksesta. Lekven ehdotus oli perusteellinen, ja se toteutuikin myöhemmin miltei sellaisenaan. Ainoastaan suodatinaltaiden sijainti muuttui alkuperäisestä. Niiden sijaintia muutettiin eri paikkaan, jotta suodatinaltaisiin voitiin johdattaa jokivettä tulojohdon kautta omalla paineella. Lekven ehdotuksessa jokivettä olisi jouduttu erikseen pumppaamaan suodatinaltaisiin. Muutos yksinkertaisti toimintaa ja säästi kustannuksia, kun pumppuja ei tarvittu.
Uusien hiekkasuodattimien huolto tuottaa harmaita hiuksia
Pääosa vedenpuhdistuslaitoksen tarvitsemista laitteista jouduttiin hankkimaan ulkomailta. Pumput tulivat Saksasta ja putkijohdot Englannista. Suomessa, Taalintehtaan konepajalla, valmistettiin kuitenkin kaksi pumppulaitokselle voimaa antavaa 55 hevosvoiman vesiturbiinia.
Suodatinaltaiden rakentaminen eteni kesällä 1877 niin pitkälle, että suodatettua vettä aloitettiin elokuussa pumppaamaan jo vesijohtoon. Työt puhdistuslaitoksella jatkuivat kuitenkin edelleen ja seuraavina vuosina riitti niin haasteita kuin opettelua hiekkasuodattimien ja suodatinaltaiden ylläpidossa.
Neptunin suunnittelemia vedensuodattimia oli alkuvaiheessa kolme kappaletta. Suodattimet olivat hiekkasuodattimia, ja niiden altaat olivat 3,5 metriä syviä. Yhdessä ne muodostivat 53,5 metrin läpimittaisen säiliön.
Ensimmäisissä suodatinaltaissa ei ollut kattoa ja avonaisten altaiden kunnossapito havaittiin pian hankalaksi. Kesäisin vesi lämpeni altaissa ja talvisin jäätyminen aiheutti ongelmia. Kun jäiden lähdön aikaan suodatusjärjestelmää olisi tarvittu eniten, se petti, ja kaupunkiin oli pumpattava suodattamatonta vettä. Myös suodatinaltaiden ympärys- ja välimuurit rikkoutuivat joka talvi. Välimuurin korjaus vaati aina kummankin altaan tyhjentämisen, ja samanaikaisesti vain kolmatta suodatinta voitiin käyttää.
Viimeinkin löytyy rahaa katettujen suodatinaltaiden hankintaan
Avonaisten suodatinaltaiden epäkohdat oli tunnustettu toiminnan alusta saakka, mutta uusien katettujen altaiden rakentamiseen myönnettiin rahaa vasta 1894. Tuolloin terveydenhoitolautakunta oli jo huolestunut Vantaanjoen veden lisääntyvistä epäpuhtauksista ja Euroopassa raivoavista koleraepidemioista.
Uudet kolme allasta louhittiin kallioon ja rakennettiin entisten luoteispuolelle. Ne valmistuivat syystalvella 1895. Uusien suodattimien käyttöönotto vähensi ongelmia ja nopeutti vedenpuhdistusta. Puhdistustyötä helpotti myös samoihin aikoihin saapunut nostokurki, jolla jäät saatiin poistettua vanhoista suodatinaltaista aiempaa nopeammin.
Yksityiskohtaista tietoa Vanhankaupungin vedenpuhdistuslaitoksesta ja sen rakennuksista löydät tästä julkaisusta sivulta 32.
