Ennen vesilaitoksen perustamista Helsingin asukkaat hakivat juomavetensä eri puolilla kaupunkia sijaitsevista julkisista tai pihakaivoista. Kampin, Kasarmintorin ja Kolmikulmaisen torin (Erottajan viereisen asuinalueen sisäinen aukio) kaivo olivat Helsingin vanhimmat yleiset kaivot. Ne perustettiin 1800-luvun alkupuolella.
Myöhemmin rakennettuja yleisiä kaivoja oli muun muassa Kasarmitorilla, Kaisaniemessä, Erottajalla sekä nykyisen Kolmen sepän patsaan luona. Kaivorakennukset olivat arkkitehtien suunnittelemia. Puiset, maalatut ja koristeelliset rakennelmat erottuivat hyvin katukuvassa.
Vedestä on jatkuvasti pulaa
Veden löytäminen ja kaivon perustaminen oli Helsingissä hankalaa ja kallista. Varakkailla saattoi olla tontillaan oma kaivo, mutta suurin osa helsinkiläisistä sai vetensä kaupungin yleisistä kaivoista. Kuivina kesinä ja kylminä talvina vedestä oli jatkuva pula. Osa kaivoista kuivui ja vettä oli haettava kauempana sijaitsevasta yleisestä kaivosta.
Ankarampi vesipula koetteli kaupunkia jo talvella 1839–40, jolloin Uudenmaan läänin kuvernööri kehotti kaivamaan lisää kaivoja. Kaivoja kaivettiinkin, mutta samaan aikaan kasvoi myös Helsingin asukasmäärä ja vedentarve. Vuonna 1850 Helsingin asukasluku oli noin 20 000 ja se kaksinkertaistui vuoteen 1880 mennessä.
Vuonna 1851 Helsingissä oli 11 yleistä kaivoa. Parikymmentä vuotta myöhemmin, 1875, yleisiä kaivoja oli 24 ja yksityisiä 336.
Aluksi yleisistäkin kaivoista vesi nostettiin käsin kammen ja sangon avulla, mutta pumppujen yleistyessä kaivoihin tuli kaksi tai jopa neljäkin käsipumppua.
Waroitus, vesi on terweydelle waarallista
Koska jätehuoltoa ja viemäröintiä ei ollut, likavedet ja käymäläjätteet valuivat maaperään ja sieltä kaivoihin.
Kun kaivovesien tutkimus alkoi 1860-luvulla, huomattiin että vesien laatu vaihteli eri vuodenaikoina. Silloin, kun kaivon vesi oli osan vuodesta juomakelvotonta, laitettiin kaivolle ilmoitus: Waroitus, vesi on terweydelle waarallista.
Monia yleisiä kaivoja suljettiin kokonaan saastumisen vuoksi. Silloin palomestari sai kaivon avaimen ja kaivon vettä sai käyttää ainoastaan tulipalojen sammutukseen.
Palolaitos ensin
Kimmoke vesihuollon ja vesijohdon perustamiselle tuli palolaitoksen tarpeista. Helsinki, kuten muutkin suomalaiset kaupungit, oli pääosin puurakenteinen ja sammutusveden saatavuus oli ensisijaisen tärkeää tulipalojen rajaamiseksi ja pysäyttämiseksi.
Helsingin lukuisten tulipalojen vuoksi keskustelua tulensammutuksen keinoista käytiin keisarillisessa Suomen senaatissa. Senaatille tärkeintä oli turvata riittävän sammutusveden saaminen eri puolille kaupunkia palolaitoksen käyttöön. Juomaveden saantia pohdittiin ohessa.
Senaatin kansliatoimisto lähetti vuonna 1864 kirjelmän Uudenmaan läänin kuvernöörille. Kuvernööriä kehotettiin antamaan maistraatin ja kaupungin edustajien harkittavaksi, miten riittävän sammutusveden sekä suolattoman juomaveden saanti turvataan Helsingissä.
Kansliatoimiston kirje käynnisti selvitykset kaupungin keskustan vedensaannin varmistamiseksi. Selvitykset etenivät vesilaitoksen suunnitteluun ja Helsingin vesilaitoksen perustamiseen 1876.
