Kun Helsingin vesilaitoksen toiminta alkoi vuonna 1876, käytetyn veden määrä moninkertaistui. Likavesiä päätyi maaperään, pohjavesiin ja vesistöihin jopa kymmenkertaisesti aiempaan verrattuna. Kun viemäröinnin vastuu siirtyi talonomistajilta kaupungille 1879, johtivat uudet viemärit jätevedet sellaisenaan lähimpiin merenlahtiin. Vuosisadan vaihteessa Helsingin merenlahdet olivat jo pahoin saastuneet kaupunkilaisten ja teollisuuden jätevesistä.
Tutkimusten kautta edetään kohti vesiensuojelua
Kaupungin satama-altaat haisivat, uimaloita jouduttiin sulkemaan ja rantoihin kertyneet likavedet häiritsivät asukkaita. Kun runsas leväkasvusto valtasi Töölönlahden, otettiin kaupunkilaisten valitukset viimein kuuleviin korviin terveyslautakunnassakin. Tutkijat vakuuttivat terveyslautakunnan merivesien huonosta tilasta, ja lautakunta aloitti sopivien puhdistusmenetelmien etsinnän. Etsintä oli alkusysäys, joka vähitellen johti vuonna 1909 tehtyyn vesiensuojelun aloittamispäätökseen.
“Siinä pikku lahdessa, joka Stenbergin konepajan luota työntyy Hakaniemen toria kohti nähdään kaikki suuren viemärin inhoittavuudet. Liejua ja mutaa ui kaikkialla, kaasuja nousee, haju on sietämätön, kaikessa on tumma määrittelemätön väri. - - Kun me rauhallisena heinäkuun päivänä ajoimme sisään Siltavuoren sataman kautta, havaittiin satamassa mustia, vihertävänharmaanhohtoisia, maneettimaisia kaasukuplain kannattamia mutamöykkyjä, joiden lukumäärä kasvoi, mitä syvemmälle Kaisaniemenlahteen tulimme, kunnes ravintolan ulkopuolella niitä oli muutamien desimetrien välein koko lahti täynnä...”
Kaupungin terveydellisten tutkimusten laboratorion v.t. johtaja G.K. Bergman raportissaan kaupunginvaltuustolle 1908.
Nopeaa saastumista selittää myös Helsingin valtaisa väestönkasvu. Kolmessakymmenessä vuodessa Helsingin väkiluku kasvoi 80 000 asukkaalla. Vuonna 1880 asukkaita oli noin 40 000 ja vuonna 1910 jo yli 120 000.
Vesivessa jouduttaa rantojen likaantumista
Vesivessa (WC on lyhenne sanoista water closet, vesiklosetti eli vesikomero) oli Helsingissä kielletty vuoteen 1895 saakka. Sen jälkeen ehdoksi vesivessan käytölle tuli, että virtsa sai mennä viemäriin, mutta kiinteät jätteet tuli kerätä säiliöihin. 1900-luvun alussa kiinteistöihin ryhdyttiin asentamaan saostuskaivoja, joihin kiinteä jäte kerääntyi tyhjennettäväksi. Saostuskaivon käyttö antoi luvan vesivessojen asentamiseen kiinteistöön ja vessan nykyisen kaltaiseen käyttöön. Vuonna 1910 Helsingissä oli kaikkiaan 9 597 vesivessaa.
Valitettavasti saostuskaivot eivät pystyneet puhdistamaan vesivessojen jätevettä, vaan pahensivat siitä aiheutuvia ongelmia. Kaivoissa käynnistynyt mätäneminen jatkui viemäreissä ja merenlahdissa.
Kuvaa Helsingin rantojen lieteongelmasta saa myös Eero Salolan muistelmista lapsuudestaan Katajanokalla 1910-luvulla:
“Hauskimpia leikkejä kuitenkin oli ‘bongnaaminen’ rantavesien lietteissä. Viemärit näet tyhjensivät sisältönsä suoraan veteen ja noista sisällöistä muodostui lietekerroksia, ruskeanvihreitä, löyhkääviä. Rohkeimmat ryhtyivät keinumaan eli bongnaamaan noilla kelluvilla kerrostumilla. Leikki oli ratkiriemullista ja jännittävää – niin kauan kuin oli. Ilo loppui lyhyeen, kun joku pojista oli ponnahtanut hyppyvauhtiin niin korkealle, että solahtikin lieteturpeen läpi kainaloitaan myöten jäteliejuun. En muista, hurrattiinko ensin, sitten kuitenkin säikähdettiin. Miesvoimin saatiin uponnut kuiville. Mutta siitä puuhat vasta alkoivat. Sen ajan termejä käyttääkseni poika oli ihka gönninen ja döftasi kamalasti. Yltyleensä liejuuntuneena hänen oli vaikea liikkua. Onneton kaveri saatiin vedetyksi kotiinsa Kauppiaskadulle. Ruskeanvihreä juova jäi katuun osoittamaan taipaletta. Hänet raahattiin omalle kerrostasanteelleen, rämäytettiin ovikelloa ja sitten saattajat pinkaisivat kiireesti pakoon.”
Eero Salola: Eks muista – Elinpäivieni hymyä ja vakavaa, 1976.
