Vesilaitoksen vesijohtoverkon rakennus- ja korjaustyöt ovat perinteisiä rakennus- ja maanrakennussalan töitä. Työntekijöiden suojavarusteet olivat harvinaisia. Esimerkiksi vesijohtoputkien kaivannot kaivettiin käsin lapiolla ja maa-aines kuljetettiin pois hevosten vetämillä vaunuilla. Työ oli raskasta ja syvissä kaivannoissa oli sortumariski, koska tukirakenteet olivat alkeellisia tai puuttuivat kokonaan.
Vesilaitos ei ole eronnut muista rakennus- ja maanrakennusalan tai raskaan tuotannon työpaikoista työturvallisuuden osalta. Sotien jälkeen hevosten tilalle tulivat traktorit ja kuorma-autot, lapioiden tilalle tulivat kaivinkoneet, laitoksetkin vähitellen automatisoituivat, mutta rakentaminen tapahtuu edelleen infrahankkeissa- ja töissä sään armoilla.
Kehitys oli hidasta myös suojavarusteissa ja työvaatteissa: pitkään pärjättiin saappailla ja rukkasilla. Suojavarusteet yleistyivät rakennustyömailla kunnolla vasta 1970-luvulla.
Vesilaitoksilla oltiin alttiina kloorin höyryille ja räjähdyksille
Helsingissä kemiallinen vedenpuhdistus aloitettiin jo 1910-luvulla ja vedenpuhdistuslaitoksen työntekijät olivat alttiina muun muassa kloorin ärsyttäville höyryille. Kemikaaleja myös käsiteltiin ilman suojavarusteita. Jätevedenpuhdistamoilla syntyi metaania, jolloin työtiloissa altistuttiin räjähdys- ja tukehtumisvaaroille. Tuolloin luotettiin luonnolliseen tuuletukseen ja työntekijöiden omaan varovaisuuteen.
Veden- ja jätevedenpudistuslaitoksilla työ on tehdasmaista ja työturvallisuusasioiden kehitys on kulkenut samaan tahtiin muiden tehdastyöpaikkojen kanssa. Kemikaalien käsittelyyn alettiin hankkia suojavarusteita 1970-luvulla. Ensimmäiset kaasumittarit vesilaitoksille saatiin 1970 ja -80-luvulla. Aikaisemmin vaarallisten kaasujen havaitseminen oli työntekijän hajuaistin varassa.
