1950-luvulle tultaessa Vantaanjoki oli jo menettänyt luonnontilansa. Jätevesien määrä oli kasvanut niin suureksi, että veden ammoniumtypen pitoisuudet moninkertaistuivat. Joki haisi, levät levittäytyivät ja kuolleita kaloja ajelehti rantoihin. Helsingin terveysviranomaiset kielsivät uimisen Vantaanjokeen yhtyvässä Keravanjoessa, koska vesi aiheutti lapsille vakavaa ihottumaa.
Joen kuormitus alkoi jo 1800-luvulla
Vantaanjoen heikko tila liittyi 1800–1900-luvun vaihteen nopeaan teollistumiseen. Rannoille perustettiin useita tehtaita ja joki toimi sekä niiden voimanlähteenä että jätevesialtaana. Jokeen laskettiin myös maatilojen lietteitä. Helsingin kaupungin terveysviranomaiset raportoivat ensimmäisen kerran joen hajuhaitoista ja veden sameudesta jo 1920-luvulla.
Tilanne pahenee nopeasti sotien jälkeen
Sotien jälkeen teollistuminen kiihtyi ja Vantaanjoen varteen, etenkin Tikkurilaan, Korsoon ja Keravalle, nousi uusia tehtaita, mutta jokeen laskettiin jätevesiä aina Riihimäeltä saakka. Samaan aikaan Vantaanjoen yläjuoksun kunnissa väkimäärä ja vedenkulutus lisääntyivät voimakkaasti. Kunnissa rakennettiin viemäreitä ja korvattiin ulkohuusseja vesikloseteilla.
Merelle oli matkaa, joten ainoa mahdollisuus teollisuuden ja kotitalouksien jätevesien käsittelyyn oli johtaa ne Vantaanjokeen.
Kaikki viemärivedet valuivat puhdistamattomina tai enintään alkeellisen saostuskaivon kautta Vantaanjokeen tai sen varren vesistöihin. 1950-luvun puolivälissä Keravanjoen uomassa virtasi lähes pelkkää jätevettä.
Vuosikymmenen lopussa Vantaanjoen yläjuoksun kunnista laskettiin yli 50 000 ihmisen jätevedet lähes puhdistamattomina Vantaanjoen vesistöön. Samaan aikaan joen varren maatalous tehostui ja keinolannoitteiden käyttö moninkertaistui. Ravinteita ja ulosteperäisiä bakteereja alkoi huuhtoutua entistä enemmän peltoalueilta Vantaanjoen vesistöihin.
Fenolia joessa
Vantaanjoen alennustila tuli julkiseksi puheenaiheeksi viimeistään loppuvuonna 1958, kun Helsingin vesijohtovedestä löytyi fenolia, teollisuuskemikaalia, jota käytettiin muun muassa muovien ja lääkkeiden valmistuksessa. Pahaa hajua ja makua veteen jättänyt fenoli tuotti myös vakavan terveysriskin: syövyttävä myrkyllinen aine saattoi aiheuttaa keskushermostohaittoja.
Keskusrikospoliisi käynnisti laajat tutkimukset, joissa käytiin läpi joen varrella olevat tehtaat Riihimäeltä Helsinkiin asti. KRP:n tutkimuksissa paljastui, että fenolia käytettiin yli kymmenessä tehtaassa, ja aineen päästölähteiksi tunnistettiin useita joen varren laitoksia. Vaikka päästölähteitä löytyi, ei ainoatakaan yksittäistä laitosta voitu tuomita. Kriisin seurauksena tuli kuitenkin ilmi, että jätevesien puhdistus oli riittämätöntä ja etenkin Helsingin maalaiskunnan viemäriverkko oli paikoin täysin puutteellinen.
Lehdistö seurasi ja raportoi tutkimuksista laajasti. Asukkaat olivat aiheellisesti huolissaan, ja joen virkistyskäyttö, kalastus ja uiminen loppuivat lähes kokonaan.
Helsingissä haisee home
Fenolia oli esiintynyt Vantaanjoen vedessä jo 1930-luvulta lähtien, mutta 1950-luvulla pitoisuudet olivat niin suuria, ettei Helsingin vedenpuhdistuslaitoksella pystytty enää poistamaan vastenmielistä hajua ja makua juomavedestä.
Vantaanjoen veden saastuminen oli Helsingissä huomattu, ja uuden Pitkäkosken vedenpuhdistuslaitoksen suunnittelu käynnistyi 1954. Pitkäkoski valikoitui laitoksen paikaksi, koska se sijaitsi ennen Keravanjoen liittymäkohtaa ja veden laatu olisi sen vuoksi siellä parempi kuin Vanhassakaupungissa.
Mutta rakenteilla oleva laitos ei auttanut fenoliongelmaan ja seuraavana kesänä vastassa oli vielä suurempi ongelma. Voimakas leväkasvusto valtasi Vantaanjoen ja pahanhajuinen leväpuuro toi vesijohtoveteen voimakkaan homeen hajun. Vesilaitos myrkytti levää kuparisulfaatilla, mutta silti voimallinen homeen haju säilyi vedessä lähes kaksi viikkoa. Haju tuli arjessa vastaan peseytyessä, pyykätessä ja ruoanlaitossa. Kun kaupungin kadutkin pestiin ”homevedellä”, niin koko Helsinki haisi pari viikkoa homeelle.
Yleisön paine saa asioita liikkeelle
Kritiikki veden laadusta kohdistui vesilaitokseen, ja lehdistössä vaadittiin sen johtajia henkilökohtaisesti vastuuseen vesiongelmista. Ongelman ja päästöjen aiheuttajien sijaan syytä vieritettiin myös aurinkoiselle säälle ja vähäsateiselle kesälle. Vasta vuoden 1962 huhtikuussa voimaan tullut vesilaki muutti jätevesien johtamisen Vantaanjokeen luvanvaraiseksi.
Kriisi pakotti kuitenkin päättäjät toimimaan, ja pian vesilaitoksen aiemmille, ilman määrärahaa jääneille suunnitelmille näytettiin vihreää valoa. Näin saatiin käynnistettyä Silvolan tekoaltaan rakentaminen ja lisäveden hankkiminen Hiidenvedestä. Myös tutkimukset Päijänteen käyttämisestä pääkaupunkiseudun raakavedenlähteenä pääsivät jatkumaan.
