Tekoaltaan suunnittelu lähti liikkeelle Vantaanjoen veden pilaantumisesta 1950-luvulla. Teollisuus ja asutuksen jätevedet olivat saastuttaneet jokea. Jokiveden tila heikkeni koko ajan, eikä parannusta ollut näköpiirissä, päinvastoin. Ravinnepitoisuuden lisääntyessä ja virtauksen vaihdellessa jokiveden laatu vaihteli äkillisesti ja voimakkaasti. Sinilevälauttoja ja siimaeliön kasvustoja tuhottiin joesta muun muassa kuparisulfaatilla. Jokiveden laadun muutosten vuoksi vesijohtovedenkin laatu vaihteli. Se ei ollut aina hajultaan ja maultaan miellyttävää eikä vastannut odotuksia.
Asiantuntijatoimikunta esitti ongelman ratkaisuksi tasaus-, esikäsittely- ja biologisen toiminnan tekoallasta. Sen tulisi sijaita lähellä Pitkäkosken raakavedenottamoa, josta vesi voitaisiin pumpata selkeytymään tekojärven altaaseen. Vesi pidettäisiin altaassa siihen saakka, kunnes se olisi tasalaatuista.
Maaliskuussa 1960 Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi tekoaltaan rakentamissuunnitelmat Vantaan Ylästön Silvolaan. Altaan alle jääneen Sillbölen tilan Helsingin kaupunki oli ostanut maanviljelijä Runar Seleniukselta. Maaperätutkimukset ja virtausolosuhteiden selvitykset oli tehty jo aiemmin vuoden 1959 aikana.
Tekoaltaan rakentaminen oli mittava urakka
Perustamistyöt alkoivat jo vuoden 1961 lopulla, mutta varsinainen tekoaltaan rakentaminen vasta vuotta myöhemmin. Neliosainen urakka aloitettiin maapatojen, altaanpohjan ja altaalle johtavan tien rakentamisella. Toisessa vaiheessa rakennettiin paineenalaiset vedenjohtotunnelit sekä pystykuilut. Sitä seurasi teräsbetonirakenteisten vedentulo- ja vedenottotornien rakentaminen. Neljäs ja viimeinen osuus oli sillan rakentaminen yli Vantaanjoen.
Allas valmistui ja sen täyttö aloitettiin toukokuussa 1962. Vedenotto altaalta Pitkäkosken vedenpuhdistuslaitokselle käynnistyi reilua kuukautta myöhemmin, kesäkuun lopulla.
Tekoaltaan tilavuudeksi tuli noin viisi miljoonaa kuutiometriä ja sen pinta-ala on 47,3 hehtaaria. Pituutta altaalla on yksi ja leveyttä puoli kilometriä ja kaikkiaan padon pituus on 2,3 kilometriä. Padon suurin korkeus on 24 ja altaan suurin syvyys 17 metriä.
Silvolasta oli iso apu tasausaltaana ja Päijännetunnelin virtauksen säätelyssä
Silvolan tekoallas toimi aluksi Vantaanjoesta pumpatun raakaveden välivarastona. Se oli suunniteltu erityisesti tasaamaan raakaveden laatua ja määrää. Jokivesi johdetaan tekoaltaaseen tulotorneista niin, että altaan virtaukset ovat suotuisat selkiintymiselle ja vesi voidaan ottaa laitoksille ottotornien kautta halutulta syvyydeltä. Altaan vesi on koko ajan liikkeessä, ja se kiertää sekä pysty- että vaakasuunnassa.
Altaan tehtävä on pysynyt samana, mutta Päijännetunnelin valmistuttua raakavesi altaaseen on tullut Päijänteestä. Allas toimii tasaus- ja varastoaltaana, ja korkeuseron vuoksi Päijänteen vesi virtaa painovoimaisesti tunnelissa Silvolaan ennen jakelua Pitkäkosken ja Vanhankaupungin vedenpuhdistuslaitoksille.
Matti Halsti työskenteli1980-luvulla Helsingin Vedellä, kun Päijännetunneli oli otettu käyttöön. Hän muistelee Silvolan altaan olleen pitkään tärkeä apu tunnelin veden virtauksen seurannassa ja säätämisessä:
”Kun Päijännetunnelin vesi oli tullut Kalliomäen turbiinista läpi, ainoa seurantapaikka täällä Pääkaupunkiseudulla oli Silvola. Silvolan vedenpinnan korkeudenvaihtelusta pystyi itse seuraamaan, pitääkö jonkun lähteä häiriötilanteessa ajamaan Kalliomäkeen ja säätää virtaamaa muuksi. Arvioinnissa auttoi, kun tiesimme, mikä oli eri laitoksien vedenotto. Silvola toimi siinä tasausaltaana tosi hyvin. Saatiin vähän aikajännettä, kun pystyi ajamaan virtausta ylös- tai alaspäin. Silvolan ansiosta se onnistui aika vaivattomasti, kun sen aikaisesta tekniikasta ei ollut juuri apua häiriötilanteissa.”
”Muutokset näkyivät heti pienellä viiveellä. Kun teit muutoksia, niin jo puolen tunnin kuluttua tiesit, että tilanne siellä tunnelissa on tasoittunut eli saat sitä mitä haluat laitoksille.”
Sittemmin tekniikka on kehittynyt, tunnelia on kunnostettu ja virtaaman säätämiseksi on saatu entistä tarkempia välineitä.
Löydät lisää tietoa aiheesta täältä!
