Helsingin vesihuolto tuskaili Vantaanjoen leväongelmien kanssa 1950-luvun lopulla. Jokiveden pilaantumisen lisäksi huolta aiheutti veden riittävyys.
Hyvälaatuista raakavettä tarvittaisiin nopeasti lisää parantamaan Helsingin vesijohtoveden laatua ja varmistamaan, että sitä riittäisi kaikille. Helsingin vesilaitoksen suunnitelmissa oli yksi vaihtoehto ylitse muiden: Lohjan ja Vihdin kuntien alueella sijainnut Hiidenvesi sopisi parhaaksi raakaveden lähteeksi niin sijaintinsa kuin vedenlaatunsa puolesta. Hiidenvettä oli tutkittu ja suunniteltu lisävedenlähteeksi jo 1940-luvulla. Järveä ympäröivien kuntien vastustuksen vuoksi hanke oli kuitenkin keskeytetty vuonna 1947.
Länsi-Uudellamaalla protestoitiin
Vuonna 1959 vanhat Helsingin vesijohtolaitoksen selvitykset oli jo tutkittu huolellisesti ja päivitetty uudeksi suunnitelmaksi. Helsingin vesilaitoksen tavoitteena oli rakentaa tunneli Hiidenvedestä Härkälänjokeen, joka on Vantaanjokeen laskevan Lepsämänjoen sivuhaara. Suunnitelmaan kuului vedenoton ohella Hiidenveden ja sen latvajärvien Kerityn, Punelian ja Sakaran säännöstely. Näiden järjestelyjen ansiosta Vantaanjokeen saataisiin tarvittavaa lisävettä parantamaan niin virtaamaa kuin vedenlaatua. Tavoitteena oli tehdä rakennustyöt vuosien1962–64 aikana ja saada lisävettä käyttöön vuodesta 1965 lähtien.
Hanketta kohtaan heräsi jälleen vastustusta. Vuonna 1960 käynnistyivät vesioikeuslain mukaisen katselmuksen määräämät kokoukset ja hankkeen vastustus voimistui.
Hanketta vastustettiin voimakkaimmin Länsi-Uudellamaalla. Hiidenveden alapuolisesta Lohjanjärvestä laskevan Mustionjoen varrella sijaitsi teollisuusyrityksiä ja sähkölaitoksia, jotka käyttivät vesivoimaa. Vedenoton pelättiin vähentävän joen vesimäärää ja aiheuttavan yrityksille ongelmia.
Valituskierre venyttää luvan käsittelyä, mutta rakentaminen alkaa silti
Hankkeen vesioikeudellinen käsittely venyi valitusten kasaantuessa, ja rakennusaikataulun arveltiin siirtyvän aina vuoteen 1966 saakka. Helsingissä oltiin huolissaan tunnelin viivästymisestä ja sen toteutumista tahdottiin jouduttaa. Vaikka vesioikeuden lupaa ei vielä ollut, tunnelin rakennustyöt päätettiin jo aloittaa. Työt käynnistyivät lokakuussa1964, ja lakia tulkittiin niin, ettei tunnelin louhimista katsottu luvanvaraiseksi työksi. Vuoden 1965 loppuun mennessä Hiidenvedestä Härkälänjokeen johtavaa tunnelia oli louhittu noin yhdeksän kilometriä, ja loppuosuuden louhinta valmistui seuraavan vuoden keväällä.
Hiidenvesihankkeen katselmuskokoukset pidettiin kevään 1966 aikana ja lausunto valmistui syyskuussa. Lausunnosta jätettiin yhteensä 142 valitusta, mutta vesioikeuden lupa vedenottoon heltisi silti joulukuussa 1967. Lupapäätöksestä tuli kymmenen valitusta, joista kahdeksan oli kunnan tai muun yhteisön tekemiä. Kunnat olivat huolissaan paitsi veden riittävyydestä myös uusien Hiidenvedelle tarvittavien jätevedenpuhdistuslaitosten rakennuskustannuksista. Asia siirtyi edelleen korkeimmalle hallinto-oikeudelle, joka päätti asian maaliskuussa 1969. Päätöksessään se määräsi vedenotto-oikeuden voimaan vuoden 1980 loppuun saakka.
Hankkeen venyminen muutti pääkaupunkiseudun yhteistyön tapoja
Hiidenvesihankkeen hidas eteneminen vaikutti osaltaan siihen, että Espoon kauppala, Helsingin maalaiskunta ja Helsingin kaupunki allekirjoittivat kesällä 1965 niin kutsutun kolmisopimuksen. Sopimuksen tarkoituksena oli käytettävissä olevien raakavesilähteiden jakaminen kuntien kesken ja koko alueen vesihuollon turvaaminen seuraaville vuosikymmenille.
Pidemmissä suunnitelmissa siinsi jo mahdollinen Päijänteen vesi, mutta sitä ennen piti yhdessä toteuttaa raakavedenhankinta Hiidenvedestä pääkaupunkiseudulle. Kolmisopimus oli huomioitu myös KHO:n päätöksessä, joka sisälsi luvan vedenottoon Helsingin lisäksi myös Espoon kauppalalle ja Helsingin maalaiskunnalle.
Vedenottaminen käynnistyy kreivin aikaan
Hiidenvesitunneli oli valmistunut kokonaan jo ennen luvan saantia vuonna 1967, ja vettä ryhdyttiin juoksuttamaan pääkaupunkiseudulle kesällä 1969. Lisävesi tuli tarpeeseen, sillä kuivuuden vuoksi Vantaanjoen virtaus oli supistunut ja runsas leväkasvusto saastutti jokea. Mikäli lisävettä ei olisi kesällä saatu, olisi Helsingissä todennäköisesti jouduttu säännöstelemään vedenkäyttöä.
Uhkakuvat eivät toteutuneet
Hiidenveden varalle tehtiin jatkosuunnitelma, jossa lisävettä johdettaisiin tunnelissa Hiidenvedestä aina Pitkäkosken puhdistuslaitokselle saakka. Päätöstä kuitenkin siirrettiin muutamaan otteeseen, ja vuonna 1972 suunnitelmasta luovuttiin. Tuolloin Päijännetunnelin valmistelut olivat jo pitkällä ja Hiidenveden jatkosuunnitelman arveltiin viivästyttävän sen rakentamista.
Lisäveden juoksutus Hiidenvedestä jatkui vuoteen 1979 saakka, jolloin puoliväliin rakennetusta Päijännetunnelista ryhdyttiin ottamaan vettä Vantaanjokeen. Tämän jälkeen ei Hiidenveden veden käytölle ollut enää tarvetta. Hiidenvesitunneli jäi näin osaksi pääkaupunkiseudun raakaveden varavesijärjestelmää.
Myös Länsi-Uudenmaan kunnat ja niiden asukkaat saattoivat huokaista. Vedenotolla ei ollut kielteisiä seurauksia. Säännöstelyn pelättiin myös laskevan tai nostavan Hiidenveden vedenpintaa, mutta vedenpinnan korkeusvaihtelut jopa tasoittuivat aiemmasta, koska järvi ei seurannut enää Lohjanjärven vaihteluja.
