Matti Halsti tuli töihin Helsingin vesilaitoksen keskusvalvomoon ennen Päijänne-tunnelin valmistumista. Keskusvalvomon tehtävänä oli vikapäivystys, vedenpumppauksen optimointi sekä verkon ohjaus ja valvonta Helsingissä. Valvomo hoiti sopimusteitse myös Päijännetunnelin käytön valvonnan Pääkaupunkiseudun Vesi Oy:n (PSV) toimeksiannosta. Halsti toimi yhteyshenkilönä Päijännetunneliin liittyvissä asioissa PSV:n ja Helsingin vesilaitoksen välillä.
Tiedonkulku oli lankapuhelinverkkojen varassa
Päijännetunnelin veden virtausta pyrittiin seuraamaan koko tunnelin pituudelta. Matti Halsti muistelee, millaisia etähallinnan työkaluja keskusvalvomossa oli seurantaan käytössä:
”Silloinen tekniikka oli 1970-luvulta, eikä meillä ollut mitään digitaalista. Tiedonsiirto oli nykyiseen verrattuna hyvin alkeellinen.”
”Siihen aikaan puhelinyhdistykset olivat paikallisia ja tietoa Päijännetunnelin linjalta tuli eri puhelinyhdistyksien lankapuhelinverkkojen ja Hyvinkään linkkitornin välityksellä.”
”Kun jossain päin tunnelissa tiedonsiirto meni poikki, niin me ei pystytty itse paikallistamaan missä se on mennyt, vaan piti joka puhelinyhdistykseltä kysyä, että tarkastatteko, kulkeeko meidän signaali teidän yhdistykseltä eteenpäin. Tällaisen yhden tiedonsiirto-ongelman vuoksi Päijännetunnelissa tuli kerran meistä riippumaton kaksi viikkoa kestänyt yhteyskatko. Erityistoimin sekä käyttämällä Silvolan allasta tasausaltaana onnistuimme onneksi välttämään Päijännetunnelin käytön keskeyttämisen.”
Tunneli alkaa oirehtia
1990-luvun lopulla tunnelin virtaamassa havaittiin muutoksia. Ongelmat huomattiin, kun veden virtaamaan vaikuttava turbiini pysähtyi satunnaisesti pois käytöstä. Matti Halsti muistaa hyvin, kuinka hankalaa syyn selvittäminen oli. Tiedonsiirto oli jo parantunut, mutta tietoa tunnelista saatiin niukasti. Vian aiheuttajaksi epäiltiin ukonilmoja tai valtakunnan ja alueen sähköverkkojen katkoksia, selitystä ei kuitenkaan löytynyt. Painemittauksiakin tehtiin useita, mutta ne osoittautuivat normaaleiksi.
Vikaa etsittiin lähes vuoden ajan, kunnes vinkki vian aiheuttajasta saatiin Vanhankaupungin laboratoriosta Eira Toivaselta. Siellä huomattiin veden seassa hienon hienoa, juuri paljain silmin havaittavaa kiintoainesta. Tiedon ansiosta voitiin päätellä, että tunnelivirtaamassa oli sinne kuulumatonta ainesta, ja ongelman aiheuttaja on Hausjärvellä sijaitsevan Kalliomäen voimalaitoksen yläpuolella.
Pian kävi myös ilmi, ettei tunnelin paine ollut oikea. Mittauskalusto oli kyllä havainnut veden pinnan vaihtelun, mutta mitannut veden korkeuden muutoksen väärin. Halsti kertoo, että hän ja Helsingin kaupungin vesilaitoksen sähköteknikko Håkan Slotte rakensivat omatekoisen mittalaitteen kattovalaisimen heijastinlevystä, alumiiniputkesta ja imupaperista. Sillä he ylsivät vedenpintaan voimalaitoksen pystykuilussa ja saivat veden todellisen korkeuden selvitettyä. Mittaustuloksissa oli esiintynyt huomattava virhe turbiinin pysähtymisen aiheuttamassa aaltoilutilanteessa. Nyt tiedettiin varmuudella, että jossain kohtaa tunnelia oli sortuma, mutta se piti vielä paikallistaa.
”Nyt se ongelmakohta löytyi!”
Sortuman etsintää varten Halsti tilasi Saksasta 100 metrin pituiset pohjaveden mittanauhat. Niiden päässä oleva tunnistin ilmoittaisi, kun se koskettaa vedenpintaa. Näillä mittanauhoilla mittaukset voitaisiin tehdä tunnelin ilmareikien kautta. Toimintasuunnitelmana oli, että Halsti lähtisi Helsingistä liikkeelle tekemään mittauksia Kalliomäestä pohjoiseen päin. Vastakkaisesta Asikkalan suunnasta etelään päin mittaukset tekisi Raimo Alaranta, joka PSV:n puolelta vastasi tunnelin huollosta ja kunnossapidosta.
Alaranta asui Hollolassa ja ajatteli, ettei ajaisi Asikkalaan asti, vaan tekisi ensimmäisen mittauksen jostakin reilusti Asikkalan eteläpuolelta. Jos mittaustulos olisi epänormaali, niin siitä voisi sitten päätellä, kumpaan suuntaan pitäisi edetä.
Kun ensimmäinen Alarannan mittaus vastasi Päijännetunnelin tasoa, hän jatkoi matkaa etelää kohti Hämeenkoskelle. Samaan aikaan Halsti oli juuri lähdössä Kalliomäestä.
”Alaranta soitti Hämeenkoskelta, että tule tänne. Nyt löytyi se ongelmakohta. Menin sinne ja todettiin tilanne, että joo, tässä se on. Me vielä käveltiin ajokuiluja pitkin ja varmistettiin, että se on varmasti oikea kohta. Ajokuiluista näkyy hyvin, missä vesipinta on yleensä käynyt, kun siellä näkee ne märkäpinnat hyvin. Sitten kun palasimme takaisin ilmaputkelle, kuinkas ollakaan mittanauhasensori jäi kiinni sinne sortumalle. Se oli just siinä ilmaputken kohdalla se sortuma.”
Ohitusleikkaus ja tunnelin korjaus
Sortuma paikannettiin ja kuvattiin tarkemmin sukellusrobotin avulla. Sortumakohdasta löytyi noin 20 metriä pitkä kivikasa. Kiviä oli pudonnut tunneliin useaan otteeseen ja suuria kiviä oli kulkeutunut vedenpaineen voimasta jopa sadan metrin päähän. Matti Halsti kuvailee tunnelin yläpuolista sortumakohtaa kuin kirkontorniksi kallion sisällä.
Sortumakohdalle rakennettiin 600 metriä pitkä ohitustunneli, joka otettiin käyttöön tunnelin käyttökeskeytyksen yhteydessä helmikuussa 1999. Ohitustunnelin ansiosta Päijänteen vesi virtasi keskeytymättä pääkaupunkiseudulle koko korjauksen ajan. Samassa yhteydessä, noin kahden viikon keskeytyksen aikana korjattiin myös tunnelin toinen heikko kohta Asikkalan Pulkkilanharjulla.
