Palojärjestyksen annosta vierähti muutama vuosi eteenpäin ilman suurempaa edistymistä vesilaitoksen osalta, kunnes toukokuussa 1864 senaatin kansliatoimisto lähetti kirjelmän Uudenmaan läänin kuvernöörille. Kirjelmässä häntä kehotettiin antamaan maistraatin ja kaupungin vanhinten harkittavaksi keinoja, joilla koko kaupunkiin tai sen useimpiin osiin voitaisiin johtaa juotavaa, suolatonta vettä. Samalla pitäisi myös turvata kaupungin palolaitokselle tarpeellinen vesimäärä tulipalojen sattuessa.
Joulukuussa 1864 maistraatti päätti, että tutkimukset vedensaannista tuli aloittaa niin pian kuin mahdollista ja ehdotti, että ne annettaisiin tie- ja vesikulkulaitoksen insinöörikunnan suoritettavaksi.
Insinöörikunnan päällikön J. Mickwitzin ehdotuksesta senaatti antoi toukokuussa 1865 insinööri Endre Lekvelle tehtäväksi laatia esityksen ja kustannusarvion koko kaupungin käsittävästä yhteisestä vesijohdosta.
Opintomatkojen oppi tuli käyttöön
Toimeksiannossaan senaatti valtuutti Lekven tekemään opintomatkat Tukholmaan, Kööpenhaminaan, Altonaan ja Hampuriin, joissa hän voisi tutustua kaupungeissa toimiviin vedenpuhdistuslaitoksiin.
Kesän 1865 aikana tehtyjen matkojen jälkeen Lekve asensi Vanhan kaupungin vesiputoukselle erityisen pikasuodattimen, jolla hän pystyi arvioimaan Vantaanjoen veden soveltuvuutta juomavedeksi.
Opintomatkojen ja tutkimustensa perusteella Lekve laati 78 sivuisen ehdotuksen Esitys Helsingin kaupungin vesijohdoksi.
Asia eteni Helsingin maistraatin raastuvankokouksen käsittelyyn, ja maaliskuussa 1867 maistraatti pyysi Lekven ehdotuksesta Tukholman vesilaitoksen suunnittelija F.W. Leijonanckeria tarkistamaan esityksen.
Leijonanckerin lausunto valmistui vuoden 1868 alkupuolella, eikä hänellä ollut suurempia huomautuksia tai muutosehdotuksia Lekven suunnitelmiin. Lausunto julkaistiin painettuna kirjasena, jotta myös kaupunkilaiset voisivat perehtyä asiaan.
Tarjous vesilaitoksen rakentamisesta
Myöhemmin samana vuonna pietarilainen liikemies W.A. Abegg ilmoitti yhtiönsä halukkuuden vesilaitoksen rakentamiseen. Abeggin tarjoukseen perehtymiseen asetettu komitea kuitenkin totesi, ettei hanke voi edetä tarjouksen pohjalta, koska kaupunki ja valtio eivät olleet halukkaita maksamaan hankkeeseen toivottua toiminta-avustusta.
Abegg ei luovuttanut, vaan jätti maistraatille uuden tarjousesityksen marraskuussa 1870. Uudessa tarjouksessaan hän lupautui perustamaan vesijohdon ja pitämään sen kunnossa ilman ulkopuolista avustusta. Kompensaationa toiminta-avustuksesta luopumisesta Abegg halusi nyt toimiluvan ja yksinoikeuden vesijohtoveden jakeluun 75 vuodeksi aiemman 50 vuoden sijaan. Vesimaksun perusteina olisi huoneluku, kiinteistössä pidetty karja sekä vesiklosettien määrä, joskaan tuolloin ei vielä Helsingissä ollut vesiklosetteja.
Kaupungin vanhimmat hyväksyivät Abeggin tarjouksen 20 helmikuuta 1871 ja sekä maistraatin että Abeggin nimet olivat allekirjoitettuina sopimuksessa jo 23. helmikuuta.
Toimija vaihtuu
Kesäkuussa 1872 Helsingin päättäjät kokivat yllätyksen, kun Abegg ilmoitti luovuttaneensa toimilupansa berliiniläiselle Neptun-yhtiölle (Neptuns Continental-Wasserwerks-Actien-Gesellschaft).
Oikeus luovutukseen oli ollut saksankielisenä mukana Helsingin julkisen notaarin vahvistamassa sopimuksessa, ja koska Neptunilla oli aiempaa kokemusta vesilaitosten rakentamisesta, Helsingin maistraatti ja kaupunginvanhimmat hyväksyivät toimilupasopimuksen siirron.
Yhtiö aloitti vesijohdon rakentamisen Helsinkiin marraskuun 1. päivänä 1872. Töitä saapui johtamaan yhtiön insinööri Robert Huber. Toimiluvan mukaan putkiverkon tuli olla sovitun laajuisena valmiina ja vettä sisältävänä marraskuun 1. päivään 1875 mennessä.
Eurooppaan levinnyt lama koetteli kuitenkin Neptun-yhtiön taloutta, ja vuonna 1873 lupaavasti edenneet työmaat keskeytyivät kuukausien ajaksi. Maaliskuussa 1875 työstä oli valmiina 75 prosenttia, eikä yhtiöllä ollut varaa saattaa työtä loppuun. Ratkaisuna Neptun jätti Helsingin kaupungille kahden miljoonan markan myyntitarjouksen rakenteilla olleesta vesilaitoksesta ja sen rakennustöiden saattamisesta loppuun.
Vesilaitoskysymystä käsittelemään ryhtyi nyt Helsingin ensimmäinen, vuonna 1875 aloittanut kaupunginvaltuusto. Valtuusto ei hyväksynyt Neptunin tarjousta, vaan piti pyydettyä hintaa liian korkeana. Valtuusto antoi kuitenkin yhtiölle mahdollisuuden uuden tarjouksen tekoon. Neptun jättikin kaupungille uuden 1,5 miljoonan tarjouksen. Sekään ei kelvannut, vaan valtuusto antoi yhtiölle 1,3 miljoonan markan vastatarjouksen vesilaitoksen lunastamisesta.
Neptun-yhtiö hyväksyi vastatarjouksen ja kauppakirja vesilaitoksen siirtymisestä Helsingin kaupungin omistukseen allekirjoitettiin 29.3.1876. Kaupan vahvistuttua Helsingin kaupunki maksoi Neptunille 0,4 miljoonaa markkaa, joilla yhtiö pääsi jatkamaan kesken jääneitä rakennustöitä. Osapuolet sopivat, että vesijohdosta saataisiin vettä ensimmäisen kerran lokakuun alussa.
Tavoite ei aivan toteutunut, mutta jo lokakuun kolmantena 1876 alkaen vesijohtovettä ryhdyttiin pumppaamaan Alppilan vesisäiliöön ja vesijohto avattiin yleiseen käyttöön 1.12.1876.
Voit lukea aiheesta lisää täältä: Endre Lekve, Robert Huber ja Vesi virtaa ensimmäistä kertaa kaupunkiin.
